|
LEHDISTÖTIEDOTE
Laila Pullinen
Veistoksia ja piirrustuksia
7.11.-25.11.2007
Dolce Rêverie, 2007 Carraran marmori ja pronssi Lehdistökuva |
Hestia (Soihdunkantaja), 2007 Sotkamon kvartsiitti Lehdistökuva |
Uuden kokoelmansa teeman Laila Pullinen on jälleen kerran, tyylilleen uskollisena, löytänyt antiikin myyteistä. Orfeus ja Eurydike ovat kiintoisasti kuitenkin Pullisen aiemmin käsittelemiä sankareita ja voitonjumalattaria epäselvempiä hahmoja, miltei nykyaikaisia erehtyvyydessään ja monitulkintai-suudessaan.
Teema on kiehtonut taiteilijoita aiemmin: Titzian, Rubens ja Poussin ovat käyttäneet sitä inspiraationa maalauksissaan, Monteverdi, Rossini ja Telemann ovat säveltäneet aiheesta oopperoita ja Anouilh ja Tennessee Williams ovat kirjoittaneet aiheesta näytelmiä. Cocteau ohjasi aiheesta elokuvan vuonna 1949.
Keskeinen teema on toki perinteinen kahden rakastavaisen suhde toisiinsa, mutta heti tämän jälkeen juoni monipuolistuu.
Myytti
Tarinan mukaan Eurydike kuolee jalkaansa saamastaan käärmeenpistosta, joka saa Orfeuksen laulamaan niin surumielisesti, että jumalatkin itkevät. Laulunsa voimasta rohkaistuneena Orfeus laskeutuu Alamaailmaan, jossa saa itsensä Haadeksen ja Persefonen päät käännettyä, ja lupauksen Eurydiken palauttamisesta elävien maailmaan. Hänelle esitetään kuitenkin yksi ehto; hänen on kuljettava Eurydiken edellä ja vannottava ettei käänny katsomaan taakseen. Orfeus kuitenkin kääntyy katsoakseen, ja kadottaa toistamiseen rakkaansa.
Tämän jälkeen Orfeus eristäytyy, hylkää naiset ja vaiheittain jopa aiemmin palvomansa jumalat. Myytin mukaan huvituksena hänellä ovat ainoastaan nuoret pojat. Kuolemansa hän kohtaa juuri näiden rakastamiensa nuorten traakialaisten maenaadien käsissä: kiivettyään Pangaioinin vuoren rinteille palvomaan aurinkoa eli Apolloa, hänen aiemmin palvomansa Dionysoksen hylkäämisestä hurjistuneet maenaadit repivät hänet kappaleiksi.
Hebrus-virta kuljettaa hänen ruumiinsa kappaleet, yhä laulavan päänsä ja lyyransa Välimereen. Muusat nostavat lyyran taivaisiin, ja liittävät sen tähtien joukkoon. Muusat keräävät myös hänen ruumiinsa ja hautaavat sen Olympos-vuoren juureen, jossa satakielet laulavat hänen haudallaan. Hänen sielunsa laskeutuu Haadekseen, jossa hän viimein kohtaa suuren rakkautensa, Eurydiken.
Veistokset
Laila Pullisen uusi kokoelma saa tämän myytin valossa mielenkiintoisia merkityksiä. Ensinnäkin, ei voi olla panematta merkille että tässä kokoelmassa Eurydike on veistos ja Orfeus piirustus. Nämä kaksi vastavoimaa, Pulliselle itsenäisinä taiteenaloina elimellisen tärkeät ääripäät, saavat henkilöhahmojen kautta välilleen kiintoisaa jännitettä. Tuo jännite korostaa niiden sukulaisuutta ja vastavuoroisuutta.
Uudet veistokset pohjautuvat veistäjän Sotkamosta löytämään uuteen kivilajiin, kvartsiittiin, ja sen suomiin ilmaisullisiin mahdollisuuksiin. Värien sekoittuminen eli informalistinen muistuma kivilajin syntytapahtumasta, materiaalin viimeistelymahdollisuudet ja tuntu veistettäessä poikkeavat oleellisesti graniitista. Kvartsiitti myös kiillottuu marmorin tavoin.
Kokoelmassa on useita noin metrin korkuisia kivipronssi-yhdistelmäveistoksia (Vestan neitsyet), joiden pronssiosat muistuttavat aiemmasta teosparista Castor ja Pollux (2000). Jatkumo aiempaan tuotantoon onkin selkeä, sillä mainitseehan Pindaros Orfeuksen argonauttien seurueessa, ja kertoo siitä miten Orfeuksen laulu ja soitto pelastavat seurueen seireenien viekoittelevalta laululta.
Eurydiken kiviosa tuo myös kiistämättömiä muistumia Vanhassa Testamentissa esitetystä Lootin vaimon tarinasta (1. Moos 19: 26), jossa niin ikään on keskeisenä kielto olla katsomatta taakseen. Taakse katsomiseen sisältyy myös katseen välttämisen kielto, ja sen mukana kehotus uskoon ja luottamukseen, sisäiseen rakkauteen ja sisältöjen estetiikkaan. Myyttiin sekoittuu taiteen tekemisen (Orfeuksen suvereeni ylivertaisuus) ja esteettisen mielihyvän, eli katseen (Orfeus kääntyy kiellosta huolimatta Eurydiken puoleen) vaikea suhde. Oikeudellisuuden käsite on myös voimakkaasti mukana, sillä heijasteleehan Eurydike myös nimeltään Pullisen aiempaa teosta Dike (2003). Intensiivinen, ilman pronssia toteutettu Pangaion on kuin vastakappale Eurydikelle: väkivaltaisen jähmettynyt, kumarassa kuin kärsien, rakkautensa runtelema. Sen voimakas punavalkoinen juovitus on intensiivisyydessään puhuttelevaa, miltei varoittavaa.
Dolce Rêverie viittaa niin materiaaleiltaan kuin nimeltäänkin aiempaan teokseen Dolce Vita (1966). Kuten tuossa teoksessa, ovat muodot uneliaan pehmeitä ja pyöreitä, ja pronssi laskeutuu muotojen ylle aistillisesti kuin vaate tai peite. Marmoriosan reunassa olevat muodot ovat monitulkintaisia: joko kyseessä on tosiaan laskeutuvan kankaan aistilliset laskokset, tai sitten pinnan alla hahmottuvat kylkiluut. Pullinen on käyttänyt tätä tehokeinoa aiemminkin. Teoksessa Arktinen Afrodite (1970) fyysinen, drapeerattu kohta huipentuu paljaaksi reisiluun pääksi. Luu, etenkin puhtaaksi kaluttuna, on taiteilijalle keino muistuttaa kuolevaisuudesta (kuten taiteen kuvastossa yleisemminkin, vanitas), joka ei kuitenkaan ole ahdistava, vaan pikemmin entisestään intensifioiva. Luettuna aiemman teoksen kautta uusi teos saa syvyyttä: ”makea elämä” on muuttunut/paljastunut ”makeaksi uneksi”, pehmeät ideaalit intensiiviseksi todellisuudeksi.
Piirustukset
Jo materiaaleista puhuttaessa kuvanveistäjä kertoo valitsevansa piirustustensa materiaaliksi huokoisen, karhean paperin, joka jo rakenteensa kautta sisältää valoa ja ilmaa. Samaa hän sanoo kevyistä, valoa heijastavista rasvaliiduistaan, ja niiden terrakotan ja vaaleamman ruskean sävyistä. Tarkastellessaan mitä tahansa näistä piirustuksista läheltä - tai kaukaa - näkee mitä Pullinen tarkoittaa: hän suhtautuu materiaaleihinsa veistäjän tavoin, rakentaa muodon samalla tavoin kuin veistoksissaan, valon ja varjojen kautta. Jokainen viiva ja kaari sisältää niin pimeää kuin valoakin, ja jännitteestä näiden kahden välillä syntyy piirustus.
Kookkaat piirustukset jatkavat WAM-retropektiivissä tutkittua Pyhän Sebastianuksen teemaa. Sellaisenaan mieshahmo kurottaa vuoden 2003 Buto-sarjaan, joka oli ensimmäinen instanssi, jossa Laila Pullisen piirustuksissa esiintyi kaksi hahmoa, mies ja nainen. On huomionarvoista, että vasta tämän sarjan kautta mieshahmo astui Laila Pullisen piirustuksiin.
Mieshahmon valinta on taiteilijalle esteettis-poliittinen. Saatuaan kritiikkiä mm. 70-luvun Nada-sarjastaan taiteilija on yksinkertaisesti vaihtanut mallin sukupuolta. Hänen 2000-luvun piirustuksissaan mies on objekti siinä kuin nainenkin. Vai onko? Taiteilija tuntuu kyseenalaistavan katsojan ja tämän arvottavan katseen, aivan kuin hän esittäisi kysymyksen: ”Milloin teos muuttuu pornografiseksi? Paperilla, vai katsojan päässä?”.
Tarkastellaan tosiasioita. Lähes poikkeuksetta näissä monumentaalisissa piirustuksissa on aina läsnä kärsimyksen ja uhrautumisen teema. Aivan kuten Sebastianus uskonsa tähden, kärsii Orfeus rakkautensa tähden. Riutuva hahmo on antautunut, selällään, jumalistaan luopunut.
On kuvaavaa, että joissain piirustuksista miehellä ei ole päätä. Häneltä on riistetty pää, ääni, lyyra, kaikki hänen persoonallisuutensa. Jäljellä on vain fyysinen ulottuvuus. Kyse on tietoisesta esineellistämisestä, mutta myös astetta väkivaltaisemmasta teosta.
Orfeus on katsonut taakseen, ja kärsii seurauksista.
Uuden kokoelmansa kautta Laila Pullinen tuntuu kysyvän: mitä otamme mukaamme kun lähdemme, ja mitä kannamme mukanamme siihen asti. Hän katsoo taakseen, ja kuulee satakielien laulun. Hän rakentaa itsensä uudestaan vaikeimpienkin vastoinkäymisten ja menetysten jälkeen, virittää harppunsa uudestaan ja aloittaa soiton, nousee vuoren rinteille, kuten nuoruutensa Subiacolle, ja katsoo jälleen kerran suoraan siihen aurinkoon, josta on aiemmin ammentanut kultaa. Myyttien peili heijastaa jälleen kerran todellisuutta, ja antaa meidän ymmärtää itseämme.