|
LEHDISTÖTIEDOTE
Antti Keitilä
17.2.-7.3.2010
Taidetta ikkunoiden takaa
Bulevardi (varastettujen teosten sarjasta) 2010 C-print 1/3 Lehdistökuva |
|
Antti Keitilän (1966) uuden näyttelyn Lainattuja, löydettyjä ja varastettuja taideteoksia lähtökohtana oli hänen parin vuoden takainen Ruotsin-matkansa. Saltsjöbadenissa kävellessään hän havahtui siihen, miten omakotialueella kävellessä oli mahdollista tutustua ylemmän keskiluokan taidemakuun. Harva meistä kulkee sokkona kaupungilla, vaan pikemmin tarkkailee ympäristöään etsien yksityiskohtia, kuten kotien taideteoksia. Ajatus kypsyi, ja lopulta taiteilija kuvasi Espoossa ja Helsingissä, nyt nähtävillä olevan sarjansa.
Ikkuna on taidehistoriallisesti peruskäsitteitä: maalaus on kuin ikkuna, johon voi katsoa ja jossa antaa katseensa kulkea viivaperspektiivin sääntöjen mukaan. Kun Keitilä kuvaa ikkunasta näkyvää maalausta, hän siirtyy entistä metafyysisemmälle tasolle. Onko hänen teoksessaan kolme sisäkkäistä todellisuutta, vai onko pikemminkin niin, että Keitilän teos on laajin kategoria, johon sisältyy alalajeja? Ikkunaostoksen, tai ”varkauden” myötä, nousee esiin kysymys siitä, kuinka taideteokset on mahdollista omistaa? Haagin sopimukset 1899 ja 1907 pyrkivät määrittelemään taideteosten omistusoikeutta, mutta vaikka yli 70 maata on ratifioinut sopimukset nykyään, ei asia ole yksiselitteinen. Kenelle Parthenonin friisit kuuluvat, tai onko Suomella oikeutta pitää hallussaan Kolmikymmenvuotisen sodan saaliita 1600-luvulta?
Entäpä lainaus ja löytö, jotka molemmat figuroivat näyttelyn otsikossa? On selvää, että taiteilijan bongaamat teokset kotien seiniltä, toimivat hänen materiaalinaan kuin valmisesineet tai löytöobjektit. Käyttäessään toista teosta omansa materiaalina ja muokatessaan kuvaa, Keitilä valmistaa eräänlaisen sitaatin, joka ei ole kirjaimellinen, mutta viittauksen olemassaolo selviää helposti. Mutta onko lainalla, löydöksellä ja varkaudella millainen ero, kun puhutaan taideteoksista ja niiden olemuksista? Laina ja löydös taipuvat taideteoreettiseen kielenkäyttöön, mutta varkaudella on huonompi kaiku. Tosin on sanottava, että taiteessa arkitermien erilaisia ulottuvuuksia on mahdollista pyöritellä vapaammin, kuin ”oikeassa” maailmassa. Varkauden voikin nähdä vaikka vertauskuvallisena terminä, tai varastamisen kumouksellisena toimintana. Taiteilija on arkijärjestyksen ulkopuolinen, ja tätä maailmaa peilailee myös, se kun havahdumme Keitilän kuvien edessä huomaamaan ikkunalasin tai sälekaihtimien muodostaman rajan.
Kumouksellisuuden siemen piilee myös näyttelyn teoksessa, jossa taivaalla purjehtii lentävä lautanen. Se on outo, kuten ovat kuvat muokatuista taidetoksista. Ufon kummallisuus on ikonista, kun taas muokattujen teosten erilaisuus ”todesta” on hienovaraisempaa. Keitilä vie katsojansa kuvien viekkauden maailmaan. Kuva ei ole yksiselitteinen, vaan monimutkainen olio. Keskiluokkainen käyttömaalaus on lähtökohta, mutta lopputulos kertoo siitä, miten (kuva)taide toimii kuin Sigmund Freud (1856–1939) totesi, että mitä hän ikinä keksikään mielentoiminnasta, niin aina hän huomasi taiteilijan ehtineen aikaisemmin.
FT Juha-Heikki Tihinen